Rakkaista rakkain Ä.I.T.I
 

 Ups! Pieni kuvamoka ja aikamatka 70-luvulle äiti tyyli-ikonina! ❤️

Okei, tunnustetaan heti kärkeen: saatoin ehkä vähän innostua liikaa ja postasin Instagramiin ja Facebookiin aivan huikean kuvan äidistäni ilman, että ehdin kysyä lupaa. Mutta hei, katsokaa nyt tätä! Tähän kuvaan nimittäin kiteytyy jotain niin ainutlaatuista, niin paljon tyyliä ja elämänasennetta, että se oli yksinkertaisesti pakko jakaa. Toivottavasti äiti antaa tämän pienen "fanituksen" anteeksi! 😉

Nimittäin, hyvät ystävät, olemme juuri jättäneet taaksemme sen makean, mutta ehkä hieman hillitymmän 60-luvun ja sukeltaneet suoraan leveiden lahkeiden, platform-kenkien ja ehdottomasti lyhyiden hameiden villiin maailmaan! Tässä kuvassa äitini edustaa 70-luvun alkua parhaimmillaan. Hame on niin mini, että pappikin saattoi vetää viinin väärään kurkkuun, kun tyttöjen "vesiraja" melkein vilkkui! Ja tämä kuva on napattu ikimuistoiselta päivältä – äitini konfirmaatio päivänä Lapin kirkon portailla vuonna 1970.

Vanhassa valokuvassa on jotain maagista. Niissä on sellaista tunnetta ja tunnelmaa, jota nykyajan loputtomassa kuvavirrassa joskus kaipaa. Tänä päivänä me räpsimme kuvia vähän joka käänteestä, tallennamme jokaisen arkisenkin hetken digitaalisesti. Ennen kuvat olivat enemmän harkittuja, taltioituja tärkeitä hetkiä filmille. Kyllä, luitte oikein, ei millekään muistikortille! Tavalliselle rullalle mahtui vaivaiset 24 kuvaa. Ja ennen hienoja automaattisalamoita, yhdellä salamalampulla sai otettua yhden ainoan välähdyksen. Muistatteko, kuinka tärkeää oli muistaa ostaa uudet salamat ja filmit ennen tärkeitä juhlia tai lomareissuja?

Ja sitten se odotus! Filmit vietiin kehitykseen, joko valokuvausliikkeeseen tai postitettiin vaikkapa Anttilan valokuvauspalveluun. Siinä kesti helposti viikko, ennen kuin sai ne odotetut paperikuvat käteen, siistissä pienessä pussissa negatiivien kera. Joukossa oli aina niitä tärähtäneitä, liian tummia tai muuten vaan epäonnistuneita otoksia. Mutta niistäkin tuli osa muistoja! Albumit täyttyivät hitaasti, mutta varmasti. Ja kuinka monelta meistä on mennyt pilalle kokonainen filmi, kun se ei ole kelautunut kunnolla tai kameran takakansi on vahingossa auennut valottaen kaiken! Voi niitä aikoja, joita jopa vähän haikeudella muistelen.

Muistan elävästi sen päivän, kun sain ensimmäisen oman kamerani. Olin kerännyt tyhjiä pulloja ahkerasti, ja niistä saaduilla roposilla sain vihdoin ostettua oman Agfa-merkkisen kameran. Se oli musta ja hopeinen, ja siinä oli aivan kirkkaan oranssi laukaisin! Voi sitä onnen tunnetta, kun noin kahdeksanvuotiaana sai omistaa ihan oman kameran! Sillä sitten ikuistettiin ne kaikkein tärkeimmät ja erityisimmät hetket. Ja uskokaa tai älkää, mutta ne ensimmäiset, hieman epätarkatkin otokset ovat tallessa vielä tänäkin päivänä. Ne ovat aikamatka menneeseen, aivan kuten tämäkin ihana kuva äidistäni. ❤️

Toivottavasti tämä pieni aikamatka ja äitini upea tyyli toivat teillekin hymyn huulille! Ja äiti, jos satut tämän lukemaan – anteeksi luvaton julkaisu, mutta olihan se pakko! 😉